A4-kirjoitelmakilpailun palkitut 2025

A4-kirjoitelmakilpailussa palkittiin matematiikasta ja fysiikasta kiinnostuneita satakuntalaisia nuoria. Kilpailu kohdistettiin 3. ja 4. vuoden opiskelijoille satakuntalaisissa lukioissa ja ammatillisella 2. asteella. Palkittavat valittiin A4-kirjoitelman perusteella, missä aiheena oli Matematiikka ja minä tai Fysiikka ja minä. Matematiikka ja fysiikka ovat Ulla Tuomisen säätiön toiminnan peruspilareita. Säätiö pyysi nuoria kertomaan, miten ne näkyvät heidän elämässään.

A4-kirjoitelmakilpailun yhdeksän parasta:

1. Venla Ruohomaa
2. (jaettu)
   Maria Jalli
   Taimiina Pertola

4. Arttu Koivisto
5. Sanni Mäkinen
6. Amanda Ruisniemi

7.-9.
Rami Tuominen
Eemeli Hakanen
Siiri Lahtinen

Venla Ruohomaa: Fysiikka ja Minä

Merkuriusvenusmaamarsjupitersaturnusuranusneptunus – tämän litanian lisäksi muuta ei olisi tarvinnut muistaa ympäristötiedon kokeessa alakoulun ensimmäisellä luokalla. Oppitunti aurinkokuntamme planeetoista sytytti kuitenkin minussa, seitsenvuotiaassa ylisuorittajassa, ennennäkemättömän kipinän tähtitieteeseen ja sitä myötä fysiikkaan. Kotona saatoin istahtaa tunneiksi tietokoneen ääreen etsimään tietoa Merkuriuksen lämpötilavaihteluista, Jupiterin kuista ja Saturnuksen renkaista. Muistan jopa saaneeni monta “äiti pliis” -anomusta käsittäneen itkupotkuraivarin Tampereen pääkirjastossa, kun äitini nappasi kädestäni mitä mielenkiintoisimman tähtitieteen opuksen ja julisti mieluiseen tekemiseen uppoutuneen lapsen pahimman painajaisen: “Nyt pitää lähteä.” Jälkeenpäin ajatellen se tekeminen taisi olla tuon ikäiselle hieman epätavallista.

Olen kasvanut peltomaisemassa vilpittömän kristillisessä perheessä eläen melko yksinkertaisesti, kuunnellen iltahartauden päivittäin, vakuuttaen isoäidilleni opiskelevani aikuisena papiksi. Tästä lupauksesta saan itse asiassa edelleen kuulla aina hänen luonaan vieraillessani. En ole kuitenkaan raaskinut pilata suvun ja kylän vanhimman mielihyvää ilmoittamalla, että se urapolku taisi hautautua viimeistään tämän kevään korkeakoulujen yhteishaussa lähettämäni hakemuksen mukana. Lapsena ilman vastaväitteitä omaksutun uskonnollisen maailmankuvan myötä jo alakoulun ensikosketus tähtitieteeseen tarjosi nimittäin jotakin vastustamattoman uutta ja ihmeellistä; kyvyn havainnoida, kyseenalaistaa ja pohtia todellisuutta ilman, että joku muu on istuttanut omaan päähäni valmiin käsityksen maailmasta. En tuota käsitystä edelleenkään ylenkatso, mutta se ei vain riitä sammuttamaan päässäni myllertävää tiedonjanoa.
Miksi, miten ja kuinka?

Aivoissani surisevien rattaiden vauhti kiihtyy kaksinkertaiseksi, kun joku lähistöllä käyttää näitä kysymyssanoja. Haluan pystyä ensimmäisenä ratkaisemaan arvoituksen. Miksi C-duuri kuulostaa erilaiselta pianolla ja kitaralla? Miten revontulet, nuo tähtitaivaan kaunottaret, oikein syntyvät? Kuinka pelkkä peltipömpeli voi havaita auton nopeuden niin tarkasti, että sille on suotu sakkojen tuomiovalta? Rakastan sitä tunnetta, kun saan tilaisuuden selittää jonkin asian parhaan osaamiseni mukaan, ja ihmiset ympärilläni vaikuttavat todella ymmärtävän. Tunnen muiden jakavan kiinnostukseni fysiikkaan, siihen, kuinka sillä voidaan selittää jokapäiväisen elämän ilmiöitä. Samalla koen olevani vähemmän riippuvainen hakukoneista ja tekoälystä. Nyt fysiikan, kemian ja matematiikan kirjoittaneena lakkia vaille valmiina ylioppilaana uskallankin väittää löytäneeni matemaattisten aineiden kiehtovuuden salaisuuden: Mitä pidemmälle niitä opiskelee, sitä tyydyttävämmän vastauksen kaikkiin näihin mieltä askarruttaviin kysymyksiin löytää omalla työllä ja tiedolla.

Vaikka teknologian kehittyminen on nyky-yhteiskuntien kulmakivi, sitä ei saa ajatella itsestäänselvyytenä. Mitä enemmän tulemme siitä riippuvaisiksi, sitä vähemmän kysymme: “Miksi, miten ja kuinka?” Ja sitä yksinkertaisemmaksi lajimme taantuu. Aion jatkaa fysiikan opintoja paitsi kehittääkseni uutta maailmaa varten, myös kehittääkseni omaa ajatteluani itseäni varten. Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa – se hämmästyttäköön ja kummastuttakoon niin pientä kuin suurtakin kulkijaa.